keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Väsynyt Syksy

Marraskuu. Tuntuupas oudolta, että tämä vuosi alkaa jo aivan kohta olemaan pulkassa. Blogissa on menty vähän sekavin fiiliksin, enkä tälläkään kertaa oikein tiedä mistä kertoisin. Asukuvat (hyvin kökköiset sellaiset) ovat odotelleet valmiina jo muutamia päiviä, mutta pää lyö tyhjää. Aiheideoita kyllä olisi, mutta mikään niistä ei vain tunnu just nyt hyvältä. Mennäänpä siis tälläkin kertaa tällaisella vapaamuotoisella sepustuksella, kun sillä tuulella taas olen.

Tämä syksy on ollut mulle aika raskas. Vaikka mukaan onkin mahtunut tulevaisuuden suunnittelua ja haaveiden kurottelemista, useimmiten olen mennyt sieltä, missä aita on matalin. Tai oikeastaan, missä sitä ei ole ollenkaan. Syksyn alussa musta alkoi vahvasti tuntua, että on tullut aika siirtyä eteenpäin. Haluan jatkaa elämääni ja jättää kotiäitiyden taakseni. Vaikka mietinkin raskaana ollessani haluavani olla ainakin kaksi vuotta kotona, syyskuussa ainiainen kotielämä alkoi maistua pahvilta. En vaan jaksa enää kukkua neljän seinän sisällä, saaden päiviini sisältöä pihalla ulkoilemisesta ja kotitöistä. Vaikka lapsen kasvattaminen onkin ihanaa ja palkitsevaa, on se myös äärimmäisen uuvuttavaa ja kuluttaa voimavarani nolliin. Tämä neiti kun ei todellakaan ole sieltä rauhallisimmasta päästä! Temperamenttia löytyy oikein olan takaa, ja voin vain odottaa kauhulla millainen tulee olemaan se kahden-kolmen vuoden iässä tuleva oikea uhma, jos ei kerran tämä ole vielä sitä. Voin suoraan sanoa olevani 80% lapsenhoitoajasta totaalisen hermona, kun kaikki on tytön mielestä huonosti. Koko ajan pitää narista jostakin ja mikään ei kelpaa. Ja miksi ihmeessä taaperon täytyy olla tässä vaiheessa jo niin hemmetin taitava ärsyttäjä? Voin sanoa että v-käyrä ei kovin paljoa korkeammalle voi enää nousta, kun riiviö kaivaa kukkamullat lattialle, ripottelee kissanruoat pisin huoneistoa sekä kaataa maitokahvini matolle. Piirtelee tapeteille kuulakärkikynällä, repii juuri askarrellut isänpäiväkortit ja syö hammastahnat suoraan tuubista. AAARGH.

Saappaat, vyö ja sukkikset - H&M, Kaulakoru - Crazy Factory, Loput - 2nd hand
Jos joku sanoo vauvavuoden olevan sitä raskainta lapsiaikaa, niin minä väittäisin kyllä taaperoajan olevan vieläkin raskaampaa. Onneksi yöni voin sentään nukkua rauhassa. Muuten hirttosilmukka odottelisi jo valmiina parvekkeelta roikkumassa. Kaiken edellämainitun ärsytyksen lisäksi parisuhteessa ei ole eletty lainkaan sitä kukoistavinta aikaa. Siitä en halua tänne sen enempää kirjoitella, mutta mainitsen vain olevani perhe-elämän saralta melko puhki palanut ihmisraunio. Onneksi surkeiden päivien rinnalla on myös niitä ihan kivojakin hetkiä, jolloin tuntuu että kyllä tämä tästä. Mä todella toivon että vielä lähitulevaisuudessa perheestä tulee itselleni se voimavara, eikä voimia vievä ja väsyttävä asia.

Kuten jossain vaiheessa hieman vihjaisin, päädyin alkusyksystä hakemaan uuteen kouluun. Sain  eräänä iltana suihkussa ihmeellisen päähänpiston haluavani oikeasti kätilöksi. Mietin kyseistä uraa jo joskus sh-kouluun hakiessani, ajatellen että voisin erikoistua siihen sitten koulun jälkeen, mutta haaveet unohtuivat ja jäivät kummittelemaan takaraivooni sellaiseksi ehkä sitten joskus jos siltä vielä tuntuu -jutuksi. Sinä iltana istahdin suihkun jälkeen koneen ääreen ja päädyin googlettamaan Turun kätilö-opintoja ja niiden hakuaikoja. Silmäni meinasivat pompata päästä huomattuani, että kätilökoulun hakuaika oli juuri nyt ja loppuisi seuraavana päivänä. Hetken mielijohteesta ilmoittauduin mukaan hakuun ja aloin elätellä toiveita miten tammikuussa pääsisin aloittamaan opintoni uudessa paikassa (saaden tietysti myös korvattua aika paljon, lähes valmiilla sh-papereillani). Ajattelin sen olevan jotain mystistä "kohtaloa", kun kaikki palaset tuntuivat loksahtavan täydellisesti kohdalleen. Tiesin, että kätilö-linjalle on melko vaikeaa päästä, mutta ajattelin sairaanhoidollisten kokemuksieni ansiosta minun olevan sinne melko tervetullut.

Noh... En päässyt sisään. Oikeastaan olin niin onneton, että en saanut kutsua edes pääsykokeeseen, sillä nähtävästi lukion 7,8 -keskiarvoni oli kaikkien hakijoiden joukossa aivan liian surkea. Harmittaa ja ärsyttää, koska olin jo niin psyykkautunut uuteen alkuun sun muuhun sellaiseen. Toisaalta, mitään ei ole multa varsinaisesti poissuljettu, sillä voin yhä ihan yhtä sujuvasti lisäkouluttautua kätilöksi sen jälkeen kun valmistun sairaanhoitajan ammattiin. Ja tarkemmin tätä asiaa miettiessäni, en oikeastaan ole varma haluanko kyseiseen työhön.. No jaa. Katsotaan mihin päin elämä sitten päättää kääntyä.

Sovittiin, että olen Taikan kanssa kotona vielä ensi kevään ajan ja tyttö aloittaisi päivä- (sekä ilta-?) hoidon vasta kahden vuoden iässä. Niinhän sitä oli alusta asti suunniteltu, mutta ääh miten rasittavalta tuntuukaan olla kotona. Sehän kun tarkoittaisi sitä, että aloittaisin opinnot vasta ensi vuoden syksyllä. Siihen on melkein vuosi! Ääääh...

Noh, mistä sitten olen niitä voimavarojani repinyt? Hyvä kysymys... Ei ole tullut kauheasti nähtyä ystäviä, vaikka muutaman kanssa ollaankin onneksi oltu suhteellisen hyvin yhteydessä. Tuntuu, että kaikilla muillakin on omat kiireensä ja stressinsä stressattavana. Ei ole aikaa minun typerille jutuilleni, mikä on tosin ihan ymmärrettävää. Onneksi sentään yksi ihana asia syksyn aikana on tapahtunut, ja se on ollut bändini löytäminen! :') Uusi yhteisö, uudet ihmiset, uusi rakas harrastus ja uusi tapa paeta todellisuutta. Bänditreenien jälkeen suorastaan tulvin onnellisuutta, intoa ja inspiraatiota! Sen jälkeiset kaksi päivää elän täydessä symbioosissa koskettimistooni ja työstän biisejä tai suunnittelen tulevia kappaleita. Sitten se palo haihtuu, kunnes pääsen jälleen treenikselle ja kaikki alkaa alusta.

Tiedän että mulla on aina sata rautaa tulessa. Mä tykkään siitä, että on samaan aikaan meneillä yhtä, toista ja kolmatta sekä suunnitelmissa neljättä, viidettä ja kuudetta. En vain osaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan pakko miettiä koko ajan eteen päin. Tää on ihan kiva, mutta mitä seuraavaksi? Tiedän, että voisi toisinaan ottaa easymmin ja vain nauttia siitä mihin elämä vie ja mikä on läsnä juuri tässä ja nyt. Mutta en vain osaa. Olen jatkuvasti eteenpäin puhkuava veturi, ja voin vain kuvitella, miten ärsyttävää niillä elämäni läheisillä voi joskus olla. Onneksi en sentään ole pahimmasta päästä. Ihan vain semi puhkuava sellainen, joka haluaa toisinaan olla vain puussa loikoileva laiskiainen.

Ennen tämän postauksen aloittamista meinasin listata Puutalobaby:n tavoin sata syytä olla onnellinen. Sitten tajusin että just nyt mä en vaan jaksa, vaan keskityn sellaisen väkertämiseen jonain toisena, otollisempana hetkenä. Sen sijaan teen minilistan asioista, jotka ilahduttavat mua just nyt:

  • Edellispäivänä kirpparilta löytämäni vaatteet Taikalle sekä super ihanat Riekerin talvisaappaat minulle, jotka maksoivat vain seitsemän euroa!
  • Onnistuneesti kudotut (elämäni ensimmäiset) villahousut Taikalle. Olin aluksi etsimässä sellaisia kirpulta, kunnes tajusin että perhana, mähän voisin tehdä sellaset ite!
  • Kutominen ylipäätään. Se vain on niin kivaa ja rauhoittavaa pikku puuhastelua.
  • Tuleva viikonloppu, jolloin mennään keikalle ja sushille.
  • Toivottavasti lähitulevaisuudessa toteutuva tyttöjen ilta.<3
  • Uusi Naketanon takki, joka on kiva!
  • Tämäniltainen tortilla-/ peli-ilta kaverin kanssa.
  • Kivuttomuus. Pahimmat selkä-, niska-, pää- ja jalkasäryt ovat takana päin.
  • Twin Peaks.
  • Kulta Katriinan luomukahvi, tuoretaatelit, tumma chili-suklaa, tee, punaviini, tosi tumma reissumies, paistettu kananmuna, avokado. Niin hyväää<3
  • Kilot, jotka pysyvät loitolla.
  • Villasukat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti